Suomen lainsäädännön mukaan tuulivoiman ja asutuksen välinen vähimmäisetäisyys määrittyy äänen leviämisen, ei kilometrien mukaan. Äänen leviäminen ja kuuluminen kyseessä olevassa maastossa mallinnetaan etukäteen. Suomessa on tarkat ja laadukkaat ohjeet tuulivoimaloiden äänen mallintamiselle ja mittaamiselle. Selvää on, että meluvaikutukset tulee selvittää huolellisesti ja ottaa huomioon maankäytön suunnittelussa.

Lainsäädännössä ei säädetä vähimmäisetäisyydestä tuulivoimaloiden ja asutuksen välillä, eikä etäisyyksistä ole myöskään annettu soft law -ohjeistusta. Julkiseen keskusteluun on kuitenkin tasaisin väliajoin noussut väite, että sosiaali- ja terveysministeriö (STM) suosittaisi kahden kilometrin vähimmäisetäisyyttä tuulivoimaloiden ja loma- tai asuinrakennusten välille. Tämä perustuu kuitenkin väärinkäsitykseen. ”Kahden kilometrin suojaetäisyys” on jäänyt elämään lausunnosta, jonka STM antoi vuonna 2013 Varsinais-Suomen tuulivoimavaihemaakuntakaavasta perustuen virheelliseen tulkintaan Iso-Britanniassa annetusta ohjeistuksesta. STM on myöhemmin korjannut kantaansa ja todennut, ettei mitään kategorista etäisyysrajaa ole perusteltua noudattaa. Tästä huolimatta muutamassa kunnassa on linjattu, ettei tuulivoimaloita tule kaavoittaa tietylle etäisyydelle asutuksesta. Kaavoitusmonopolin johdosta kunnat voivatkin varsin vapaasti määrätä alueensa maankäytöstä, vaikkei lainsäädännössä vähimmäisetäisyyksistä olekaan säädetty.

Miten asutuksen ja tuulivoiman suhdetta sitten lähestytään lainsäädännössä, kun etäisyydet eivät ratkaise? Lähtökohtana on tuulivoimaloista aiheutuvien vaikutusten, eli erityisesti melun ja jossain määrin myös lapojen pyörimisestä aiheutuvan varjon vilkkumisen eli välkkeen, huomioiminen jo suunnitteluvaiheessa. Tuulivoimaloiden rakentaminen edellyttää pääsääntöisesti kaavaa, jonka laadinnassa sovellettavaksi tuleva maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999, ”MRL”) edellyttää kaavan vaikutusten riittävää selvittämistä maankäyttötarpeiden yhteensovittamiseksi. Useimmiten tuulivoimahankeen toteuttamiseksi laaditaan tuulivoimarakentamista ohjaava MRL 77 a §:n mukainen yleiskaava, jolloin tulee lain yleisten sisältövaatimusten täyttymisen lisäksi varmistua siitä, että yleiskaava ohjaa riittävästi rakentamista ja muuta alueiden käyttöä ja että suunniteltu tuulivoimarakentaminen ja muu maankäyttö sopeutuu maisemaan ja ympäristöön. Tämä edellyttää muun ohessa meluvaikutusten arviointia ja huomioon ottamista.

Tuulivoimamelua koskien on vuonna 2015 annettu oma valtioneuvoston asetus ulkomelutason ohjearvoista (1107/2015). Lisäksi sisämelun osalta tulee noudatettavaksi Sosiaali- ja terveysministeriön asetus asunnon ja muun oleskelutilan terveydellisistä olosuhteista sekä ulkopuolisten asiantuntijoiden pätevyysvaatimuksista (545/2015). Tuulivoimameluasetuksessa säädetään suunnittelun ohjearvoista, jotka tulee ottaa huomioon esimerkiksi tuulivoimaosayleiskaavaa laadittaessa. Nämä asutusta ja loma-asutusta koskevat ohjearvot melulle ovat päiväaikaan 45 dB ja yöaikaan 40 dB. Koska kyse on vasta suunnitteilla olevasta toiminnasta, meluvaikutuksia arvioidaan lähtökohtaisesti suunnittelutietoihin ja mallinnuksiin perustuen. Mallinnusten laadinnassa noudatetaan vakiintuneesti ympäristöhallinnon ohjetta tuulivoimaloiden melun mallintamisesta (2/2014), jossa otetaan esimerkiksi kantaa siihen, minkälaisiin lähtötietoihin mallinnuksen tulee perustua. Kun tuulivoimahankkeen mahdollistava kaava laaditaan siten, että mallinnuksin arvioidut meluvaikutukset pysyvät ohjearvojen puitteissa, täyttää kaava lähtökohtaisesti MRL:n vaatimukset tältä osin.

Asetuksen mukaiset suunnittelun ohjearvot eivät ole toimintaa sitovia raja-arvoja, vaan niiden tarkoitus on ohjata maankäytön suunnittelua siten, ettei tuulivoimaloiden toiminnasta aiheudu sellaisia häiritseviä vaikutuksia, joiden vuoksi tuulivoimaloiden toimintaa olisi tarve myöhemmin säädellä ympäristöluvalla. Tuulivoimaloilta ei siis edellytetä ympäristölupaa suoraan lain nojalla, vaan luvantarve määräytyy mahdollisten vaikutusten perusteella. Mikäli ympäristölupaa kuitenkin edellytetään, tulee luvan myöntämisen edellytyksiä tarkastella vaikutuksia koskevien selvitysten perusteella ja suhteessa asetuksen mukaisiin ohjearvoihin. Ympäristöluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei toiminnasta asetettavat lupamääräykset ja toiminnan sijoituspaikka huomioon ottaen aiheudu terveyshaittaa tai naapuruussuhdelain tarkoittamaa kohtuutonta rasitusta. Mikäli toiminnasta aiheutuvat vaikutukset pysyvät valtioneuvoston asetuksen mukaisten ohjearvojen rajoissa, meluvaikutukset eivät aiheuta lain tarkoittamaa terveyshaittaa tai kohtuutonta rasitusta, jolloin edellytykset luvan myöntämiselle täyttyvät tältä osin.

Asutuksen ja tuulivoiman sijoittumista tulee siis lainsäädännön mukaan tarkastella vaikutusten perusteella. Vaikutusperusteisuus on vahvistettu myös korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä, jossa on toisaalta todettu ohjearvojen ohjaavan sekä maankäytön suunnittelua että ympäristölupaharkintaa ja toisaalta vahvistettu, että tarkastelun tulee perustua hankkeen arvioituihin vaikutuksiin, ei yksittäisten ihmisten kokemuksiin. Tätä havainnollistavat hyvin ympäristölupa-asiaa koskeva vuosikirjapäätös KHO 2018:150 sekä tuore tuulivoimaosayleiskaavaa koskeva tuore päätös KHO 290/2019. Vuosikirjapäätöksessä korkein hallinto-oikeus toteaa, että ohjearvojen tavoitteena on ehkäistä yleisesti melun aiheuttamia haittoja, eikä niiden tulkinnassa voida ottaa huomioon mahdollisia yksilöllisiä eroja melun kokemisessa. Lisäksi molempien päätösten perusteluissa todetaan nimenomaisesti, ettei Suomessa ole sitovaa määräystä siitä, mille etäisyydelle asutuksesta tuulivoimalat voidaan sijoittaa.

Haitallisten vaikutusten minimoimiseksi tuulivoiman vaikutukset, erityisesti sen meluvaikutukset, tulee näin ollen arvioida ja ottaa mahdollisimman hyvin huomioon maankäytön suunnittelussa eri toimintoja yhteensovitettaessa. Oikeuskäytännössä vahvistetun mukaisesti tuulivoimaloiden sijaintia koskevat kysymykset ratkaistaan hankekohtaisesti. Suunniteltu sijaintipaikka suhteessa asutukseen on osa arvioinnin lähtötietoja ja näin ollen asutuksen kannalta riittävä etäisyys tulee arvioiduksi osana hankkeen vaikutusarviointia. Yleispätevää säännöstä asutuksen ja tuulivoimaloiden välisestä minimietäisyydestä ei siis ole.

Tuulivoimaloiden lähellä tehdyt mittaukset osoittavat, että Suomessa käytössä olevat äänen leviämiselle etukäteen tehtävät mallinnukset antavat hyvän ja luotettavan kuvan käytönaikaisesta, todellisesta äänimaailmasta. Ääntä koskevat tutkimukset puolestaan osoittavat, että äänen häiritsevyys yleistyy, jos meillä käytössä olevien ääniohjearvojen sallimat äänenpainetasot ylitetään. Suomen ääntä koskevat tasot on siis asetettu oikealle tasolle, ja äänen mittaamista ja mallintamista koskevat ohjeet ovat laadukkaita.

Kirjoittaja toimii juristina HPP:n tuulivoimatiimissä erikoisalanaan ympäristö- ja kiinteistöoikeus.